Työn ohessa tohtoriksi?

Blogi

LinkedIn-kontaktini kyseli minulta jokin aika sitten näkemystäni tohtorintutkinnon suorittamisesta työn ohessa. Tämä herätti pohtimaan asiaa ja tuomaan ajatuksiani esille artikkelin muodossa. Tutkijantaitojen ja substanssiosaamisen syventäminen, uuden löytämisen riemu ja tietysti arvostetun tutkinnon tuoma status ovat joitakin niistä syistä, miksi tällaiseen projektiin ryhtyminen voi innostaa. Mutta onnistuuko väitöskirjan tekeminen käytännössä työn ohessa ja onko siinä ylipäätään mitään järkeä?

Katsotaan aluksi, miten itse suoritin tohtorintutkinnon täysipäiväisen IT-konsultointityön ohessa. Projekti alkoi siitä, kun olin yliopistossa töissä tutkijana yritysyhteistyöprojektissa 2006–2008. Laitoin silloin jatko-opinnot alulle, ”koska se nyt vaan oli tapana” työpaikallani. Projektityön ohessa sainkin (väitöskirjaa lukuun ottamatta) kaikki tutkintoa varten tarvittavat opinnot kasaan. Lisäksi syntyi kaksi väitöskirjaan kelpuutettavaa tutkimusartikkelia.

Sitten olikin aika lähteä aivan uudelle uralle, nimittäin IT-konsultoinnin pariin Accenturelle (tästä valinnasta kerron lisää kirjassani). Kuten odottaa saattoi, väitöskirja ei edennyt pariin vuoteen lainkaan. Etsin kuitenkin koko ajan organisaatiota, josta kerätä empiiristä dataa uusia artikkeleita varten. Sellaisen löysinkin sitten vuonna 2011 eräältä asiakkaalta. Haastatteluiden tekoon ja puhtaaksikirjoittamiseen meni tietysti aikansa työn ohessa. Datan analysointi ja artikkelien kirjoittaminen saattoi alkaa noin vuoden päästä.

Totesin kuitenkin, että tämä ei vain tule tapahtumaan työn ohessa, joten pistin opintovapaahakemuksen vetämään. Tällöin elettiin alkuvuotta 2012. Sinä vuonna vietinkin sitten parin kuukauden opintovapaan lisäksi osan kesälomasta analyysi- ja kirjoitustyön merkeissä. Tämä aika oli erittäin tuotteliasta: sain julkaistua tai julkaisuvalmiiksi kaksi artikkelia ja jonkinlaiseen kuosiin (tai ainakin alkuun) kaksi lisää. Lisäksi valmistui ensimmäinen versio väitöskirjan rungosta.

Tämän jälkeen menikin sitten peräti neljä vuotta, että sain viimeiset kaksi artikkelia julkaistua. Erityisesti toista artikkelia sai tarjota useampaan lehteen ja iteroida useita kierroksia, ennen kuin se kelpuutettiin julkaistavaksi. Tässä välissä olin myös ehtinyt hypätä töihin Coalaan. Kun viimeinen artikkeli sitten komeili lehdessä, pistettiin projekti ohjaajan kanssa pakettiin ällistyttävän nopeassa ajassa. Sain yhteisesti sovittuna viimeistellä väitöskirjan työajalla parissa viikossa.

Sitten olikin pari kuukautta aikaa valmistautua väitöstilaisuuteen. Kävin väitöskirjan vielä kertaalleen läpi ja mietin vastaväittäjää mahdollisesti kiinnostaviin kysymyksiin uskottavat vastaukset. Osallistuin myös ohjaajan järjestämään hyödylliseen sparraustilaisuuteen, jossa muiden jatko-opiskelijoiden oli tarkoitus grillata minua väitöskirjan sisällöstä. Lektio piti kirjoittaa ja sen lukemista treenata. Frakki piti hommata, etsiä karonkkapaikka ja tilata karonkan tarjoilut ja ohjelma.

Mitä tutkintoprojektistani sitten jäi käteen? Tässä päällimmäiset opit:

Osaan yllä mainituista haasteista toki löytyy ratkaisuja. Hyvä ohjaaja (kuten minulla oli) osaa motivoida ja neuvoa, miten homma pistetään pakettiin tehokkaimmalla tavalla, arjen realiteetit huomioiden. Tukimahdollisuuksiakin on olemassa. Itse sain opintovapaallakin kohtuullisen kuukausipalkan kahden apurahan turvin – vaikkei entiseltä työnantajalta tukea (palkatonta opintovapaata lukuun ottamatta) tutkinnon suorittamiseen herunutkaan. Tehokkaimmin väitöskirja edistyy täysipäiväisesti tehtynä, joten apurahan tai palkallisen vapaan hankkiminen muutamaan pidempään työskentelyjaksoon olisi ollut parempi vaihtoehto. Työnantaja kannattaa tietysti yrittää valjastaa työtä tukemaan (silloin tutkinto tulee myös tehtyä nopeammin).

Tohtorintutkinnon suorittaminen työn ohessa on suuri ajallinen ja rahallinenkin satsaus, johon tulee sitoutua. Kahvinkulutusta ja harmaita hiuksia ei voi välttää. Väitöskirjatyö on myös aika yksinäistä ja pitkäjänteisyyttä vaativaa puurtamista. Kannattaakin miettiä vielä kerran, onko hommaan ajallisia ja rahallisia rahkeita. Edellytyksenä on myös taito motivoida itseään. Myös odotusten pitää olla realistisia, muuten tulee pettymyksiä.

Minulla projektissa vierähti kymmenen vuotta ja suurimpana motivaattorina oli se, että tapoihini ei kuulu jättää asioita kesken. Loppujen lopuksi tutkinnon suorittaminen jäi kuitenkin mieleen positiivisena kokemuksena. Toisaalta tutkinnon tuomia konkreettisia hyötyjä on vaikea arvioida.

Yhteydenotto