Järjen käyttö on sallittua

Kirjoitus on osa blogisarjaa, jonka fokuksessa on arkkitehtuurityön anatomia, kokemukset ja havainnot vuosien varrelta. Havaintoja ja kokemuksia on kerätty myös muilta arkkitehtuurin parissa töitä tekeviltä erilaisissa kekkereissä, työkokouksissa, kahvipöytäkeskusteluissa ja joskus (ennen koronaa!) myös huurteisen äärellä.  Blogisarjan nimeksi valikoitui luontevasti fraasi ’Miten meni noin niin kuin omasta mielestä’.  Tervetuloa mukaan arkkitehdin ruumiin- ja mielenavaukseen!

Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että matkiminen on tehokas tapa oppia ja hyvien ideoiden varastaminen on aina kannatettavaa – olettaen että kyseisen kohteen varastamista ei ole kriminalisoitu esimerkiksi patentoimalla. On kohteliasta, että lähde mainitaan. Siis vähän samaan tapaan kuin joitakin kuvia saa käyttää kun mainitsee lähteen. Pyörää ei kannata keksiä uudestaan, mutta jokin tolkku siinäkin pitää olla, mihin sitä pyörää yritetään kiinnittää.

Opiskeluaikoina historian professori totesi luennoillaan, että ”historiantutkijat ovat laiskoja ajattelijoita”. Minusta tuo on hieman syrjivästi todettu ja väittäisin, että valtaosa ihmisistä välttää ajattelemista aina kun mahdollista. Kun tämä ajattelulaiskuus yhdistetään muilta napattujen ideoiden tai kirjoista omaksuttujen menetelmien jalkauttamiseen, niin syntyy erilaisia tragikoomisia tilanteita.

Vuosien varrella olen törmännyt näihin ja olen tunnistanut ainakin kolme erityyppistä tilannetta, joissa tätä problematiikka esiintyy. Joskus olen itse ollut osasyyllinen tilanteen syntymiseen, joskus olen vain seurannut sivusta.

Ensimmäinen ”tyyppitapaus” on se, että innostutaan valtavasti jostakin, minkä toinen organisaatio on huomannut toimivaksi. Joskus kuitenkin on niin, että se mikä toimii toisaalla, ei toimi muualla. Kaikilla organisaatioilla on omat erityispiirteensä, jotka pitää osata huomioida ja/tai niitä pitää osata hyödyntää. Tai varoa.

Toinen melko tyypillinen tapaus on jonkin kirjoista opitun menetelmän implementointi.  Kronologisesti skenaario etenee näin: 1) opiskele menetelmä pintapuolisesti kirjasta/standardista tms. 2) ota menetelmässä määriteltävät tehtävät äläkä sovella YHTÄÄN, kun tuot ne omaan organisaatioosi ja lopuksi 3) syntyy järjetöntä byrokratiaa tai hässäkkää. Pahinta tuossa loppuskenaariossa on, ettet edes osaa perusteella, miksi mitäkin asiaa tehdään, koska et ymmärrä sitä itsekään.  Menneinä vuosina ”puhdasveristä” agilea työnnettiin julkishallintoon tähän tyyliin ja siitä syntyi pahimmillaan paljon itkua ja hammasten kiristystä. Ketteryydessä on paljon hyviä asioita, joita kannattaa omaksua. Silti en edelleenkään ymmärrä, miten fundamentalistisesti noudatettu agile voisi toimia vuosibudjetoidussa julkishallinnossa.

Viimeinen tapaus liittyy erilaisiin trendikkäisiin konsultointipalvelun ”tuotteisiin”. Yhteen aikaan erilaiset hallintamallit myivät kuin häkä. Siinä tilanteessa oli tietenkin suuri houkutus takoa mahdollisimman paljon ja myydä sama hallintamalli kaikille ostajaorganisaatioille – riippumatta siitä mitä ostajaorganisaatio oikeastaan olisi tarvinnut. Jos kokonaisarkkitehtuurin hallintamallin pohjana on käytetty ison organisaation hallintamallia, on lopputulos se, että pieni organisaatio saa mallin, joka on täysin ylimitoitettu.  Jos arkkitehtitiimissä on kolme ihmistä, niin tarvitaanko sen yläpuolelle kaksi kerrosta ’johtamista’?  Joskus olisi hyvä kriittisesti pohtia mitä oikeasti pitää hallita? Mitä tekemistä arkkitehtuurityöhön sisältyy? Ikävä kyllä KA-hallintamallit ovat usein niin geneerisiä tai jargonkyllästettyjä, ettei edes kokenut arkkitehti ymmärrä, mitä milläkin mallissa kuvatulla prosessilla tarkoitetaan. 

Miten meni noin niin kuin omasta mielestä eli tarinan opetus: järjen käyttö on paitsi sallittua, myös erittäin suotavaa!

Yhteydenotto